Mitä jää jäljelle 36 vuoden mittaisesta opettajan työstä? Mitä nyt työuran jälkeen? Millaisen jäljen olen jättänyt
työstäni ja itsestäni työpaikalleni, kollegoihini, oppilaisiini ja vanhempiin?
Näitä kysymyksiä olen pysähtynyt pohtimaan aloittaessani ”eläkeuraani” viime syksyllä. Iso kasa tavaraa;
monistetta, kirjaa ja kaikkea mahdollista rekvisiittaa opetukseen liittyen tuli kesän aikana tyhjennettyä koululta
ja osa siitä piti roudata kotiin, jossa se on odotellut parempia aikoja. Pikku hiljaa laatikko ja tavara toisensa
jälkeen olen tyhjennellyt rompetta. Luokkakuvat ja oppilaiden itsetekemät kortit pysähdyttävät: Kitos, olet
mailma paras ope! kostuttavat silmäkulmat ja ajatukset lentävät muistoihin.
Päällimmäisenä lienee minulla kiitollisuus. Kiitollisuus siitä, että on saanut tehdä työtä, jota rakasti.
On saanut olla työpaikalla, jossa toisia tuettiin ja autettiin ja osattiin ottaa asiat tosissaan, mutta pieni pilke
silmäkulmassa ja jossa huumori kukki, vaikka asiat olisivat olleet haasteellisia.
Koska virtaa vielä riittää ja kokemukset opettajantyöstä ovat tuoreessa muistissa, olen syksystä lähtien tehnyt
sijaisuuksia entiselle koululleni ja muutamalle muulle. Uusin tuttavuus on yläkoulu, joka onkin osoittautunut
todella herkkupalaksi opettajan urallani. On myös ollut mielenkiintoista hypätä aineenopettajan rooliin ja
murrosikäisten maailmaan. Jokainen” keikka” on ollut opettavaisen haastava.
Sijaisen silmin on tullut opettajan työhön uusi näkökulma: työ jää työpaikalle, eikä Vilma merkinnät huutele
perään. Aikaa on ollut pysähtyä oppilaan äärelle, kun muut velvoitteet eivät kutsu eikä piinaa.
Sivusta olen myös huolestuneena seurannut opettajien työskentelyä lähes uupumisen rajoilla. Kun mikään ei
riitä ja vaatimuksia koulun ja vanhempien puolelta tulee koko ajan lisää. Erityisesti nuoret juuri uransa alussa
olevat opettajat voivat kokea riittämättömyyden tunnetta ja miettiä jo toista työtä. Joissakin kaupungeissa on
otettu käyttöön ns. opettajien osaamismerkit(tietotekniikassa), joita sitten kukin suorittelee kuka työajalla kuka
kotona. Asiahan on hyvä, mutta harvalle opettajalle jää tästä mitään käteen; kunhan vain saa suoritettua ja homman
hoidettua pois päiväjärjestyksestä, että voi keskittyä opettamiseen.
Tarvitaan yhteistä aikaa suunnitteluun, aikaa tehdä oma työ kunnolla, aikaa kohdata oppilas, aikaa ottaa uudet
käytänteet haltuun ilman kiireen tuntua. Koko ajan tulee koululle uusia haasteita ja velvollisuuksia, mihin sen
pitäisi pystyä vastaamaan. Arvioinnin uudistus toivottavasti helpottaa opettajan työtä ja tuo uusia työkaluja
siihen. Omasta kokemuksestani voi sanoa, että vanhempien rooli kouluntyön tukemiseen noin yleisellä tasolla on
heikentynyt vuosien saatossa. Vanhemmat kuvittelevat, että kun lapsi tulee kouluun, niin kyllä hän siellä rupeaa
toimimaan ohjeen mukaan ja sopeutuu kaikkeen. Ja kyllä se ope sitten jättää koulun jälkeen tekemään läksyt, jos
ne ei ole tehtynä.
Tämä lukuvuosi on työhyvinvoinnin vuosi. On tärkeä, että kukin osaa rajata työnsä ja miettiä mikä sopii kullekin ja
mihin keskittyy ja mistä vähän oikaisee. Opettaja tekee työtä omallapersoonallaan ja se tekee tästä ammatista
vaativan.
Toivon, että jokainen alakoulunopettaja muistaa sen, että hän on mailman paras ope sille omalle luokalleen nyt
ja aina!
Pirjo Mertaranta
Aool:n puheenjohtaja
Kommentit
Lähetä kommentti